Terminologiaa


Tässä kirjoituksessa esitellään pakanuuteen liittyvää terminologiaa. Hakusanalista on heti sivun alussa, mutta koko tekstinkään lukemisen ei pitäisi olla liian vaativa urakka, ja parhaan käsityksen termien tarkoitteiden välisestä suhteesta saa juuri näin toimimalla. Termit määritellään suorasanaisessa tekstissä sitä mukaa kun ne tulevat kohdalle. Kunkin kappaleen alussa on luettelo siinä esiintyvistä termeistä.

Sisällysluettelo:

1. Monoteismi, Duoteismi, Polyteismi, Henoteismi, Monismi, Panteismi, Animismi, Ateismi, Agnostisismi

2. Magia, Rituaali, Seremonia, Riitti, Uskonto, Filosofia

3. Valtakulttuuri, Vastakulttuuri, Pakana, Pakanauskonto, Alkuperäisuskonto

4. Paleopakanuus (Vanhapakanuus), Mesopakanuus (Välivaiheen Pakanuus), Neopakanuus (Uuspakanuus), New Age

5. Antikristillinen, Vastakristillinen, Epäkristillinen, Käänteiskristillinen, Saatananpalvonta, Saatanauskoisuus

6. Noita, Shamaani, Luonnonuskova

1. Monoteismi, Duoteismi, Polyteismi, Henoteismi, Monismi, Panteismi, Animismi, Ateismi, Agnostisismi

Uskontoja voidaan luokitella eri tavoin. Tavallista on uskonnon määritteleminen uskon kohteen, eli jumalan tai jumaluuden, kautta. Monoteismi on uskoa yhteen jumalaan. Duoteismi on uskoa kahteen, yleensä jollain tavalla vastakkaiseen, mutta samanarvoiseen (toisiaan tasapainottavaan) jumalaan. Polyteismi on uskoa moniin jumaliin. Tätä voidaan tarkentaa vielä esim. hindulaisuuden kohdalla henoteismiksi, jolloin jumalten joukosta kulloinkin palvonnan kohteeksi valittu on korkein tai jopa ”ainoa”. Monismi on uskoa siihen, että kaikki on pohjimmiltaan yhtä. Panteismi on uskoa siihen, että jumaluus on kaikkialla läsnä. Animismi on uskoa siihen, että kaikella on sielu. Kategoriat eivät sulje toisiaan pois: esimerkiksi kristinusko voi olla katsantokannasta riippuen sekä monoteismia (yksi Jumala), duoteismia (Jumala vastaan yhtä voimakas Saatana), polyteismia (Jumala, Saatana, Jeesus, enkelit) että henoteismia (edellämainituista kuitenkin Jumala on ainoa jumala). Joku muu voi uskoa samanaikaisesti polyteistisesti, panteistisesti ja animistisesti.

Kaikki edellämainitut luokat voidaan niputtaa yläkäsitteen ”uskominen” alle. Tämän käsitteen vastakohtana on ateismi: mielipide, tieto tai usko siihen, ettei jumalia ole. Uskomisen ja ei-uskomisen rajamailla tasapainoilee agnostisismi. Agnostikot eivät sulje pois mahdollisuutta jumalten olemassaoloon, mutta toisaalta uskovat vasta, kun näkevät.

Vaikka ateisminkin voidaan sanoa perustuvan uskoon (ei voida osoittaa, ettei jumalia ole), ei ateismia sinällään kutsuta uskonnoksi. Silti uskonto voi olla luonteeltaan ateistinen, jos se täyttää seuraavassa kappaleessa esitetyt uskonnon kriteerit.

2. Magia, Rituaali, Seremonia, Riitti, Uskonto, Filosofia

Magian käsitetään usein olevan asioihin vaikuttamista toistaiseksi tieteelle tuntemattomin, ”epäfyysisin” keinoin. Tämä määritelmä on kuitenkin liikkuva: ennen kuin sähkövarauksen olemassaolo todettiin tieteelliseksi faktaksi, sellaisen synnyttämistä ja käyttämistä pidettiin magiana – nykymaailmassa CD-soittimen toimintaa ei voitane hyvällä tahdollakaan pitää luonteeltaan ”maagisena”. Tässä yhteydessä magian harjoittamista voitaisiinkin pitää ”huomispäivän tieteellisenä kokeena” – erilaisten, entuudestaan tuntemattomien kausaliteettien (syy- ja seuraussuhteiden) tutkimisena ja hyödyntämisenä.

Rituaali ja seremonia omaavat suurelta osin päällekkäiset merkityskentät. Niillä ymmärretään toimintajaksoa, jolla on selkeä alku ja loppu, ja jolla pyritään vaikuttamaan asioihin maagisesti. Haluttu asia voi olla jumalten huomion saaminen (rukous, kiitos, uhri), yhteisöhengen kohottaminen, tietyn jakson alkamisen tai päättymisen merkitseminen tai jonkin suhteen vahvistaminen. Rituaalia voidaan käyttää myös meditaatioon verrattavana katharttisena (itseä puhdistavana) välineenä, jolloin asioita (tietoisesti) mystifioimalla saavutetaan niihin erilainen – niitä selkeyttävä – näkökulma. Seremonia on jossain määrin tarkkarajaisempi, koska se tarkoittaa yleensä muodollisesti täsmällistä ja ennalta tunnettua rituaalityyppiä. Sen sijaan rituaali voi olla spontaani ja improvisoitu toimitus. Riitti on niin ikään hämärärajainen käsite, ja se lankeaa suurelta osin yhteen rituaalin kanssa.

On kuitenkin tärkeää huomata, ettei rituaali (tai seremonia) suinkaan ole ainoa magianharjoittamisen keino, vaan tämä nimitys sulkee sisäänsä lukemattomia sovelluksia erilaisten yrttien keräämisestä ja käyttämisestä telepatiaan ja ennustamiseen. Magian harjoittamisen katsotaan yleisesti vaativan luonnon ja sen erilaisten ilmiöiden tuntemusta (tai ”ymmärtämistä”). Magian harjoittajan suuntauksesta riippuen voidaan myös sovelletun psykologian, historian, kemian jne. taitoja painottaa.

Jotkin suuntaukset erottelevat nk. ”mustan ja valkoisen magian” erilaisin – yleensä kuitenkin magian harjoittamisen tarkoitusperiin liittyvin – perustein. Tällainen jako on kuitenkin aina subjektiivisista lähtökohdista tehty, eikä näille termeille näin ollen voida antaa absoluuttista (”ainoaa oikeaa”) määritelmää.

Uskonnon ja elämänfilosofian ero on horjuva. Vaikka sana ”uskonto” onkin suomen kielessä johdettu sanasta ”usko” (joka viittaisi siihen, että uskonnon tärkeimpänä kriteerinä pidetään jonkinlaisen uskon kohteen (jumala tai jumaluudet) olemassaoloa) ei vastaavaa yhteyttä ole kuitenkaan löydettävissä useista muista kielistä (vrt. esim. englannin ”religion” / ”faith”). Myöskin edellä mainittujen ateististen uskontojen olemassaolo kyseenalaistaa ym. määritelmän. Lähemmäs oikeellisempaa jaottelua päästään, kun aloitetaan tarkastelu siitä, mitä elämänfilosofia on.

Elämänfilosofialla tarkoitetaan tiettyä joukkoa elämänohjeita ja / tai -asenteita, joita yksilö tai yksilöt elämässään noudattavat – tai ainakin pyrkivät noudattamaan. Näille ohjenuorille on kuitenkin luonteenomaista tietynlainen irrallisuus ja liikkuvuus – ne eivät ole opinkappaleita (dogmeja), eivätkä ne välttämättä muodosta kokonaisvaltaista elämänasennetta (ideologiaa). Uskontojen kohdalla asia on juuri päinvastoin. Tästä johtuen myös rituaalien harjoittamista (joka vaatii perustakseen dogmaattista asennoitumista – joskaan ei kuitenkaan välttämättä erityistä uskonkohdetta) voidaan pitää eräänä uskonnon tunnusmerkkinä.

3. Valtakulttuuri, Vastakulttuuri, Pakana, Pakanauskonto, Alkuperäisuskonto

Nykymaailmassa harjoitettavalle pakanuudelle on tyypillistä tietoinen eronteko länsimais-kristilliseen dualistiseen ajatteluun (hyvä – paha, henki – materia jne.) ja jossain määrin monoteismiin (yksijumalaisuus). Tietoinen eronteko on vastakulttuurinen piirre. Vastakulttuuri on laaja-alainen kattonimike kaikelle sille, mikä ei ole laskettavissa valtakulttuuriin. Suomessa valtakulttuuria edustaa uskonnollisessa mielessä evankelis-luterilainen valtionuskonto.

Pakana-sana on alunperin tarkoittanut maaseudun asukasta, mutta nykykielenkäytössä sillä on yksinomaan uskontoon viittaava käyttötarkoitus. Pakanauskonnoiksi kutsutaan ääritapauksessa kaikkia kristinuskon ulkopuolisia uskontoja. Toisinaan pakanuuden ulkopuolelle jätetään myös juutalaisuus ja islamilaisuus, koska niiden jumaluusoppi on lähes yhtenevä kristinuskon kanssa. Pakana-nimityksen ovat nykyiseen käyttöön sovittaneet kristityt, kun he mielsivät pakanuuden uskonnolliseksi vastakulttuuriksi. Koska kristinusko on ekspansiivinen eli lähetys- ja käännytystyötä tekevä (”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”), vastakkainasettelu alkuperäisuskontojen kanssa oli ilmeinen.

Tätä vastakulttuurista taustaa vasten pakanuus voidaan rajata alueille, jotka ovat kristinuskon (ja toisen ekspansiivisen monoteismin, islamin) vaikutuspiirissä. Esimerkiksi hindulaiset tai taolaiset ovat tuskin vanhastaan mieltäneet itseään pakanoiksi: pakanuus syntyy vasta tuomitsevan ja käännyttämishaluisen uskonnon levitessä alueelle ja synnyttäessä tietoisuuden vastakkainasettelusta. Tarve koko nimitykselle syntyy siis vasta tällöin. Tässä mielessä pakanuus kenttänä olisi yhtenevä ”vastakristillisen” kanssa.

Koska pakanauskonnot eivät ole ekspansiivisia, on tämä vastakkainasettelu kuitenkin tavallaan yksipuolinen. Useat pakanauskonnot pyrkivätkin nykyisin aktiivisesti purkamaan jännitteitä kulttuurinsa ja valtakulttuurin väliltä. Näiden uskontojen edustajat mieltävät itsensä ”epäkristillisiksi”.

4. Paleopakanuus (Vanhapakanuus), Mesopakanuus (Välivaiheen Pakanuus), Neopakanuus (Uuspakanuus), New Age

Pakanakirjoittajien yleisesti käyttämän mallin mukaan neo- eli uuspakanuus viittaa 1900-luvun puolivälin jälkeen perustettuihin, paleo- eli vanhapakanuuden innoittamiin suuntauksiin, joiden juuret saattavat johtaa 1800-luvun okkulttiseen aaltoon, ja joihin New Age -henki on vahvasti vaikuttanut. Uuspakana voi olla henkilö, joka harjoittaa uuspakanallista uskontoa (jatkumo vanhapakanalliseen uskontoon katkennut), tai joka hylkää syntymäuskontonsa ja ”kääntyy” harjoittamaan vanhaa jatkavaa, esim. mesopakanallista, traditiota. Etuliite uus- voi siis tällaisessa tapauksessa viitata joko uskontoon tai sen harjoittajaan.

Paleopakanuutta edustaisivat täysin kristinuskon vaikutuksesta puhtaina säilyneet nykyuskonnot ja esikristillisen ajan uskonnot. Esikristillinen taas voi tarkoittaa mitä tahansa ennen ajanlaskumme alkua vaikuttanutta uskontoa, tai esimerkiksi Suomessa uskontoa, joka vallitsi täällä ennen kristinuskon saapumista. Siinä vaiheessa kun paleopakanallista uskontoa tunnustavat joutuvat tekemisiin kristinuskoisten kanssa ja aletaan vaihtaa kulttuurivaikutteita, puhutaan mesopakanuudesta. Sen juuret ovat puhtaassa esikristillisessä uskonnossa, mutta kristinusko on jollain tapaa vaikuttanut siihen. Paleopakanuus voidaan suomentaa vanhapakanuudeksi samoin kuin neopakanuus uuspakanuudeksi, mutta mesopakanuudelle ei sopivaa nimitystä helpostikaan löydy: keski- tai välipakanuus ovat jossain määrin töksähtäviä, eivätkä helposti mielly juuri vanha- ja uuspakanuuden välissä sijaitsevaksi vaiheeksi. Kiertäen voitaisiin ehkä puhua välivaiheen pakanuudesta.

New Age on kattokäsite, jonka sisään voidaan katsoa kuuluvan kaiken modernin, siis vain nykymaailmassa esiintyvän, ”rajatiedon” ja ”taikauskon”. Vaikka raja eri New Age suuntauksien ja uuspakanauskontojen välillä on toisinaan häilyvä, voitaisiin nyrkkisääntönä kuitenkin pitää esim. sitä, ettei New Age ole uskonto (vaan nimenomaan kattokäsite erilaisille uskomuksille).

5. Antikristillinen, Vastakristillinen, Epäkristillinen, Käänteiskristillinen, Saatananpalvonta, Saatanauskoisuus

On erotettavissa kolme termiä, joiden tarkoitteilla on eri ihmisille eri merkitys. Näitä ovat epäkristillinen, vastakristillinen (antikristillinen) ja käänteiskristillinen. Epäkristillinen ei ilmaise, mitä kohde on, vaan pikemminkin sen, mitä kohde ei ole. Epäkristillistä on kaikki kristinuskon ulkopuolinen uskonnollisuus, kaikki pakanauskonnot mukaan lukien. Vastakristillinen puolestaan on aina myös epäkristillistä, mutta lisäksi termi ilmaisee, että kyseessä on tietoisesti kristinuskosta (valtakulttuurista) erottautuva uskonto.

Käänteiskristillinen terminä ilmaisee, että uskonto toimii puhtaasti kristillis-dualistisessa viitekehyksessä. Tällaiseksi voidaan luokitella esimerkiksi saatananpalvonta eli saatanauskoisuus. On kyseenalaista, onko moinen ylipäätään kristinuskosta erotettavissa oleva oma uskontonsa, koska symboliikka ja jumaluudet ovat samat kuin kristinuskossa (risti, Jumala, Saatana). Koska saatanauskoisuudessa on kristinuskon arvot käännetty päälaelleen, voitaisiin ehkä puhua sisaruskonnoista: kristinusko kelpuuttaa vain ”hyvän”, saatanauskoisuus vain ”pahan”. Silti kummankin teologia ja mytologia ovat peräisin Raamatusta. Käänteiskristillisyys ei ole pakanuuden, vaan kristinuskon verso.

6. Noita, Shamaani, Luonnonuskova

Monet pakanat kokevat olevansa noitia, mutteivät kuitenkaan kaikki. Pakana-nimitys koetaan etupäässä uskontoon liittyväksi, kun taas noita-sana viittaa magian käyttöön. Jotkut pakanat eivät harjoita magiaa, vaan ainoastaan uskontoa, eivätkä näin ollen pidä itseään noitina.

Shamaani on erityinen uskonnollinen riitinsuorittaja, joka yleensä on sekä noita että pappi. Nykytutkijain käsityksiä listaten shamanismista voidaan puhua, jos tarkasteltava uskonto täyttää seuraavat kriteerit: suullinen; etninen eli heimosidonnainen; euraasialainen (eräät tutkijat lukevat myös intiaanipoppamiehet shamaaneihin); ekstaasitekniikoita, joiden avulla päästään toisiin maailmoihin tai todellisuudentiloihin; käsitys vähintään kahdesta erilaisesta sielusta; käsitys maailman kolmikerroksisuudesta ja shamaanin toimimisesta välittäjänä näiden kerrosten välillä; käsitys shamaanin eläinhahmoisista apuhengistä; shamaani on yhteisönsä hengellinen ja joskus maallinenkin johtaja; shamaani tuntee heimoaan ja sen elinympäristöä koskevat syntytarinat, jotka ovat avain heimon menneisyyteen ja identiteettiin.

Termillä luonnonuskova viitataan yleisesti luonnonläheisiin, etnisiin alkuperäisuskontoihin. Yksiselitteistä rajaa on kuitenkin mahdoton vetää, koska luonnollisuus ja luonnonläheisyys merkitsevät eri ihmisille eri asioita.