Seksiä, kuolemaa ja šamanismia
– jumalatar Freijan kolme toiminnallista roolia


Teksti: Erika L. Lauri

Vanadís – vaanijumalatar

Uskontohistorioitsija Georges Dumézilin mukaan mytologia ja yhteiskunta liittyvät olennaisesti yhteen. Dumézilin niin kutsutussa kolmifunktiomallissa jumalat muodostavat funktioiden tai toiminnallisten roolien järjestelmän, jossa jumalilla on omat roolinsa ja joka kattaa yhteiskunnan kaikki osa-alueet. Ensimmäinen näistä rooleista on hallitsija-pappi-rooli, jota edustavat laista ja magiasta vastaavat jumalat, viikinkiajan skandinaavisessa mytologiassa Odin. Toinen rooli liittyy sotaan ja taisteluun, ja siitä vastaa Tor. Kolmatta roolia edustavat jumalat, jotka huolehtivat yhteiskunnan tuottavasta puolesta eli hedelmällisyydestä, kasvusta ja vauraudesta. Dumézilin teoria pätee kaikkiin indoeurooppalaisiin mytologioihin, ja kaikissa näissä mytologioissa on jumalatar, joka esiintyy kaikissa kolmessa roolissa. Skandinaavisessa mytologiassa tämä jumalatar on Freija.

Viikinkiaikaisen skandinaavisen pakanauskon jumalat elivät sukujensa jäseninä, kuten ihmisetkin. Yleisesti ottaen jumalat muistuttivat ihmisiä hyvine ominaisuuksineen ja heikkouksineen, toiveineen ja haluineen. Jumalat jakautuivat kahteen sukuun, aasoihin ja vaaneihin. Vaanit olivat Vanaheimissa asuvia hedelmällisyyden jumalia, joista tosin tunnetaan nimeltä vain kolme: Njord, Frei ja Freija. He olivat joutuneet muuttamaan Asgårdiin aasojen ja vaanien käymän sodan lopputuloksen seurauksena. Vaaneja pidetään aidosti skandinaavisina jumaluuksina, sillä heistä ei ole juuri mainintoja etelägermaanisissa lähteissä.

Frei ja Freija kuuluivat viikinkiajan suosituimpiin jumaluuksiin, ja he muodostivat perheen isänsä Njordin kanssa. Vaanien perherakenne oli epätyypillinen verrattuna viikinkiajan yhteiskuntaan. Vaanit elivät äärimmäisen endogaamisissa parisuhteissa, mikä tarkoitti sitä, että veljen oli mentävä naimisiin sisarensa kanssa. Tapa loppui vaanien muutettua Asgårdiin. Vaanit olivat tyypillisiä hedelmällisyyden jumalia. He huolehtivat hyvinvoinnista ja rauhasta, erotiikasta ja seksuaalisuudesta miehen ja naisen välillä, lukuisten jälkeläisten saannista sekä hyvästä sadosta ja suuresta saaliista. Freijalla, kuten myös muilla vaaneilla, oli kuitenkin edellä mainittujen lisäksi myös muita toiminnallisia rooleja.

Miehiä ja hauskanpitoa

Freijalla oli erityisasema viikinkiajan naispuolisten jumaluuksien joukossa. Hän oli uskomattoman kaunis ja seksuaalinen ja Skandinavian suosituin jumalatar satojen vuosien ajan ennen kristinuskon saapumista, mistä kertovat useat maininnat skaldirunoissa sekä lukuisat paikannimet ja kulttipaikat sekä Ruotsissa että Norjassa. Freijan hahmon nähdään juontavan juurensa pronssikautisesta Nerthus-jumalattaresta, johon myös Njordin nimi on yhdistetty. Nerthus oli kuitenkin hedelmällinen äiti maa -hahmo, mitä Freija ei ollut siitä huolimatta, että hän oli traditionaalinen hedelmällisyyden jumalatar. Viikinkimytologiassa jumaläidin roolin oli ottanut Odinin puoliso Frigga, jolla oli myös samoja tehtäviä kuin Freijalla. Esimerkiksi synnytystuskissa olleet naiset kutsuivat avuksi kumpaakin.

Hedelmällisyyden jumalattarena Freija on liitetty seksuaalisuuteen, erotiikkaan ja halukkuuteen. Snorri Sturlasonin mukaan Freijaa tulee kutsua rakkauteen liittyvissä asioissa. Freijan vaunuja vetävät kissat, jotka yhdistetään vapaaseen, hauskanpitoon tähtäävään seksuaalisuuteen. Viikinkiaikaiseksi jumalhahmoksi Freija oli varsin moderni ja itsenäinen, eikä suostunut epämiellyttäviin ehdotuksiin. Thrymskvida-eddarunossa juonikas Loki-jumala on antanut Torin vasaran Jotunheimin jättiläisille, ja Trym-jättiläinen tahtoo sänkyyn Freijan kanssa ennen kuin suostuu palauttamaan vasaran. Ilman Torin suojelevaa vasaraa koko kosminen järjestys on uhattuna, mutta Freija raivostuu ehdotuksesta ja kieltäytyy. Lopulta macho-Torin on pukeuduttava naiseksi saadakseen vasaransa takaisin, mikä oli täysin viikinkiaikaisen kunniakäsityksen vastaista, sillä mikään ei ollut yhtä häpeällistä miehelle kuin naismainen käytös. Se, että Freija pitää oman päänsä kyseisessä tilanteessa, kertoo sekä hänen itsenäisyydestään että itsepäisyydestään.

Freijan liberaali asenne seksuaalisuuteen näkyy myös toisessa tarinassa. Freijan tunnuselementti on hänen kaulakorunsa Brisingamen, jonka hän on saanut palkkioksi kääpiöiltä vietettyään yhteisen yön heidän kanssaan. Freija, joka rakastaa hopeaa ja kultaa, saa siis yhden tunnusmerkeistään palkinnoksi seksuaalisista palveluista. Hän ei kuitenkaan ole miehiä törkeästi hyväksi käyttävä kiertopalkinto, vaan myös rakastava vaimo: Od, joka oli hetken aikaa Freijan puoliso, oli usein matkoilla. Tänä aikana Freija etsi aviomiestään kaikkialta, kultakyyneliä itkien. Tämän vuoksi kultaa kutsuttiinkin skaldirunoissa Mardollin (eli Freijan) kyyneleiksi.

Freijan yhteys rakkauteen ja sensuaalisuuteen ei tehnyt hänestä erityisen suosittua hahmoa kristittyjen silmissä. Vuonna 999 pidetyssä Althingin kokouksessa Islannissa Freijaa kutsuttiin huoraksi, sillä kristinusko vaikutti jo Islannissa, vaikka maa kääntyi virallisesti kristinuskoon vuonna 1000. Herjaaja sai tästä kuitenkin rangaistuksen, mikä kertoo Freijan suosiosta pakanuuden loppuun asti. Yleisesti ottaen kristittyjen oli vaikea suhtautua Freijaan, sillä hän ei ollut äidillinen hahmo, vaan harjoitti vapaata seksuaalisuutta oman halunsa mukaisesti sen sijaan, että olisi tyytynyt olemaan siveä ja kaino aviovaimo.

Viikinkiaikaisen pakanuuden ja kristinuskon kohdatessa esiintyi kulttijatkuvuutta, jolloin kristinuskon keskeiset hahmot saivat kansan tuntemien pakanallisten jumaluuksien piirteitä. Neitsyt Maria tuli korvaamaan äitijumalatar Friggan, mutta Maria sai myös joitain Freijan piirteitä. Freijaa ja Mariaa verrattaessa ilmenee kuitenkin eroavaisuuksia, joita ei voi ohittaa. Freija edustaa viikinkiajan naista, jolla oli valtaa sekä kotonaan että tietyissä uskonnollisissa rituaaleissa. Neitsyt Maria taas on sekä äiti että neitsyt, siveyden ruumiillistuma, eli epärealistinen ihanne, mitä tavallinen nainen ei koskaan voinut saavuttaa. Kristinuskon myötä skandinaavinaisesta tuli syntinen Eevan tytär vailla uskonnollisia vaikutusmahdollisuuksia ja hän muuttui aktiivisesta uskonnollisesta toimijasta passiiviseksi sivustaseuraajaksi.

Kuoleman valtiatar

Kuten kaikilla suurilla hedelmällisyyden jumalattarilla, myös Freijalla on yhteys kuolemaan. Kuolema yhdistää hänet Odiniin, sillä Freija ja Odin jakavat kuolleet soturit: Puolet taistelussa kaatuneista sotilaista pääsee Odinin luokse Valhallaan, kun toinen puolisko saapuu Freijan luo Folkvangiin, mitä Freijan seksuaalisen luonteen tuntien tuskin pidettiin ikävänä vaihtoehtona. Sotilaiden lisäksi Folkvangissa oli myös naisia: Egil Kalju-Grimrinpojan saagassa Egilin tytär Thordis kertoo menevänsä kuoleman jälkeen Freijan luokse, koska on nainen. Valitettavasti Folkvangista, ”paikasta, jossa on paljon väkeä”, on vain vähän lähteitä, joten sen luonne jää suurelta osin arvoitukseksi.

Viikinkiajalla kuolema oli realiteetti, joka oli osa ihmisten arkielämää. Sairaudet, karut elinolosuhteet, sodat ja onnettomuudet vaativat ihmishenkiä, ja vain harvat elivät todella vanhoiksi. Kuolema oli kuitenkin vain välivaihe, jonka jälkeen vainaja sai uuden statuksen suvun jäsenenä, kun hän siirtyi esi-isien joukkoon. Siirtymäriitit ja erilaiset juhlallisuudet elävien keskuudessa vahvistivat kuolleen aseman uudessa joukossa, kuitenkin edelleen tärkeänä osana sukuaan. Kuolleet haudattiin asuinpaikkojen läheisyyteen, mikä kertoo elävien ja kuolleiden läheisistä suhteista. Koska viikinkiajalla uskottiin kuolemanjälkeiseen elämään, oli vainajien tarpeista huolehtiminen erityisen tärkeää. Kuolleet tuli haudata arvokkaasti, pestyinä, puettuina sekä silmät, nenä ja suu suljettuina. Hautoihin laitettiin kuolleen omaisuutta ja muuta tarpeellista, jota tuonpuoleisessa saattaisi tarvita. Osebergista Norjasta löydetystä viikinkilaivahaudasta löytyi 800-luvulla kuollut ylhäisönainen, joka oli saanut mukaansa tuonpuoleiseen ruokaa, ompelutarvikkeita, vaatteita, huonekaluja ja jopa vaunut. Hänen korunsa oli kuitenkin ryöstetty jo aiemmin.

1100-luvulla kirjoitettu Historia Norvegiae kertoo svea-heimon kuninkaasta Domaldesta, joka hirtettiin uhrina Ceres-jumalattarelle. Koska artikkeli on kirjoitettu latinaksi, on todennäköistä, että kirjoittaja on tehnyt interpretatio romanan ja käyttänyt roomalaista nimeä skandinaavisesta ihmisuhreja vastaanottavasta jumalattaresta. Jumalattaren oletetaan olevan Freija, sillä harvalla viikinkijumalattarella on yhtä läheinen suhde kuolemaan kuin hänellä. Freijasta vastaanottamassa ihmisuhreja on kuitenkin vain muutamia lähteitä, ja hänen ainoana suhteenaan kuolemaan pidetään sitä, että hän ottaa vastaan vainajia Folkvangissa.

Ihmisuhrauksesta viikinkiajalla on vaikea sanoa mitään tyhjentävää, mutta verisiä uhreja kyllä toimitettiin: Uhriseremoniaa merkitsevä substantiivi blót liittyy verbiin blóta, uhrata. Etymologisesti blóta on todennäköisesti tarkoittanut roiskuttamista, mikä viittaa uhrieläinten veren roiskuttamiseen pyhille kiville, patsaille tai alttareille seremonian aikana. Adam Bremeniläinen kirjoittaa kirjassaan Gesta Hammaburgensis ecclesiae pontificum ruotsalaisesta pakanoiden uhriseremoniasta, jossa ihmisiä ja eläimiä uhrataan hirttämällä pyhiin uhrilehdossa seisoviin puihin vanhassa Upsalassa. Kertomus ei kuitenkaan ole välttämättä uskottava, sillä tutkija Anders Hultgårdin mukaan Adam sekoittaa tekstissään eri aikatasoja, ja teksti on kirjoitettu muistiin vasta viikinkiajan jälkeen. Myös arabialainen historioitsija Ibn Fadlan kertoo ruotsalaisten viikinkien seremoniasta, jossa kuolleen päällikön hautajaisissa uhrataan palvelijatar hirttämällä ja puukottamalla, mikä viittaa Odinin palvontaan. Täten vaikuttaa siltä, ettei ihmisuhraus ollut tavatonta skandinaavien parissa viikinkiajalla. (Lisätietoa ihmisuhreista muinaisessa pakanallisessa Euroopassa Voxin numerossa 3/09.)

Freija, Odin, taikuus ja hallitsijan valta

Freijan suhde Odiniin on monipuolinen ja tasapuolinen. Aasoista mahtavimmalla Odinilla ja vaanijumalattarella Freijalla oli osuutensa sekä kuolemaan että sielunvaellukseen. On jopa väitetty, että jo aiemmin mainittu Freijan puoliso Od kätkee taaksensa Odinin. Od tarkoittaa ekstaasia, mikä kieltämättä liittyy inspiraation ja runouden jumaluuteen Odiniin.

Odiniin liittyy myös mystinen seid. Seid oli uskonnon ja taikuuden rajamailla oleva taito, joka saattoi antaa ihmiselle kyvyn hallita elämää ja kuolemaa, olla yhteydessä henkimaailmaan, muuttaa fyysistä muotoaan, matkustaa tuonpuoleiseen, aiheuttaa onnettomuuksia, nähdä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, hallita merta ja myrskyjä sekä löytää kadonneita esineitä. Seid muistuttaa siis jonkin verran arktisten kansojen šamanismia, ja seid-aspektin katsotaan syntyneen skandinaavien kohtaamisista saamelaisten kanssa. Alun perin vain naiset saivat harjoittaa seidiä, mutta kaikista kuuluisin tietäjä ja näkijä viikinkimytologiassa on kuitenkin Odin, vaikka todellisuudessa seidiä harjoittavia miehiä halveksuttiin naismaisuutensa vuoksi. Hänen opettajanaan seidin alalla oli Freija, mikä tekee Freijasta kaikkein korkeimman seid-mestarin eli volvan. Volvat olivat sukupuoli- ja sosiaalisten roolien rajamailla liikkuvia vanhempia naisia, jotka eivät menneet naimisiin vaan matkustivat paikasta toiseen, vastaten ihmisten kysymyksiin menneestä, nykyisyydestä tai tulevasta. Volvat olivat suuresti arvostettuja ja saivat hyvän palkkion toimistaan yhteisön hyväksi.

Erik Punaisen saagassa on yksityiskohtainen kertomus seid-seremoniasta Grönlannissa noin vuonna 1000. Tilan asukkaat ovat epävarmoja tulevaisuudestaan, ja paikalle kutsutaan Torbjørg-volva ennustamaan tilan asukkaille. Isäntä Torkjel ottaa volvan hyvin vastaan, sillä tämä saa istua isännän istuimella höyhentyynyjen päällä, juoda vuohenmaitoa ja syödä eläinten sydämistä tehtyä ruokalajia. Torbjørgillä on kaulassaan kaulakoru ja kissannahalla koristelu viitta: sekä kaulakoru että kissat ovat Freijan tunnusmerkkejä. Volva ei kuitenkaan voi suorittaa seremoniaansa ilman siihen liittyvää laulua, jota saagassa kutsutaan nimellä vardlokur. Ainoastaan kristitty Gudrid myöntää osaavansa laulaa, vaikkei aluksi meinaakaan suostua tuohon pakanalliseen toimenpiteeseen uskonsa vuoksi. Lopulta Gudrid suostuu laulamaan, ja laulaa niin kauniisti, että henget tulevat suotuisina paikalle. Henkien läsnäollessa volva ennustaa taloudelle ja erityisesti Gudridille voittoisaa tulevaisuutta, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Yksi Freijan kolmesta toiminnallisesta roolista oli osallistuminen hallitsijan initiaatiorituaaleihin. Eddaruno Hyndluljod käsittelee hallitsijan valtaa, initiaatiota ja vallan mytologiaa. Runossa Freija saattaa tulevaa kuningasta Valhallaan initiaatiorituaalia varten. Matkalla Freija kohtaa monenlaisia esteitä, kuten jättiläisnainen Hyndlan, ja naisten kohtaamisesta tulee kaaoksen ja kosmoksen välinen taistelu. Tämä saattaa kuvata kuninkaan initiaatiorituaaleissa mahdollisesti ilmenneitä ongelmia. Koska Freijalla on ollut oma roolinsa initiaatiorituaaleissa, on hänellä siten ollut tehtävänsä myös yhteiskunnan korkeimmalla poliittisella tasolla. Hyndluljod kertoo uskontohistorioitsija Gro Steinslandin mukaan henkilökohtaisesta Freija-kultista, jota on harjoitettu yhteiskunnan korkeimmalla tasolla.

Koska Freijalla oli useita toiminnallisia rooleja, saattoivat häneen turvata sekä äidit että kuninkaat, papittaret että kuolintuskissaan kärsivät soturit. Freija oli siis koko kansan jumalatar. Tämän tietäen oli lähetyssaarnaajien helppo alkaa muokata Freijasta koko kristikunnasta huolehtivaa jumaläitiä kristinuskon saavuttua Pohjolaan, ja siten rakentaa myös Skandinaviaan pohjaa Neitsyt Maria-kultille.

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja viikinkifanaatikko.

Lähteet & lisätietoa

Jesch, Judith. Women in the Viking Age. The Boydell Press. Woodbridge, 1991.

Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria. Noitavaimo & neitsytäiti – Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena Kustannus, Jyväskylä, 2009.

Kristjánsson, Jónas. Eddas and Sagas. Hið íslenska bókmenntafélag, Reykjavik, 2007.

Steinsland, Gro. Eros og død i norrøne myter. Universitetsforlaget AS, Oslo, 1997.

Steinsland, Gro. Norrøn religion. Pax Forlag AS, Oslo, 2005.

Steinsland, Gro & Meulengracht Sørensen, Preben. Menneske og makter i vikingernes verden. Universitetsforlaget AS, Oslo, 1994.