Teksti: Annina Kortelainen
Uskonnollisuus on henkistä, eikä onnistumisesi aitona wiccana ole kiinni siitä ettei sinulla ole oikeanmallista bollinea. Kaupallisuus on tunnetusti pahasta, ja varsinkin uskonnollisen symboliikan avulla rahastaminen on väärin. Kaikki kunnon pakanathan halveksivat tavaraa haalivaa new ageriä, mutta löytäessään sen ihanan, käsinmaalatun riimusetin vain 20 eurolla he ostavat sen empimättä. Riimuthan toimivat oikeasti.
Mitä täällä tapahtuu?
Matkamuistoja ja tämän artikkelin alku
Kesä 2010. Pakana kulkee pienessä Hetan kylässä Suomen käsivarressa katselemassa ympärilleen Tunturi-Lapin Luontokeskuksessa ja Hetan Aitta-nimisessä kaupassa. Luontokeskus Skierristä löytyi mielenkiintoisen artikkelin sisältävä lehti ja Hetan Aitassa näkyy vaikka mitä hienouksia aina noitarummuista saamelaiskoruihin. Pakana katselee koruja mielenkiinnolla ja löytää poronsarvesta tehdyt korvakorut jotka on koristeltu noitarummun kuvioin – myyjän ojentama pieni kortti kertoo että eri symbolien merkitykset ovat aina “lumikiteestä” “poppamieheen” ja siitä “jumalten suosioon”. Turistikrääsää?
Pakana jää katselemaan koruja mietteliäänä, eritoten Jumalten Suosio-korvakoruja, laskee tavarat takaisin hyllyilleen ja lähtee kaupasta. Seuraavana päivänä hän pyytää setäänsä viemään hänet talon veneellä Ounasjärven toiselle puolelle, josta alkaa vaellusreitti Ounastunturin laelle. Selvittyään kauniin mutta hyttysiä täynnä olevan metsän läpi pakana alkaa nousun itse tunturille ja nauttii olostaan, kun kuulee viimein muutakin kuin korvakäytävät vallanneen ininän. Luonto on karua ja kaunista ja siellä, Ounastunturin rinteellä, pakana tuntee tuulen yltyvän ympärillään ja näkee Bieggolmmáin, koko Saamenmaassa tunnetun tuulen haltijan, astuvan tunturin yli lähemmäs pientä pakanaa, joka tuli kysymään, oliko hänellä jumalten suosio. Kokemus oli henkeäsalpaava ja pakana hymyili yhä leveästi astuessaan myöhemmin takaisin kauppaan ostamaan nuo symboleilla koristellut korvakorut.
Matkalla takaisin pohjoisesta pakana luki mukaan ottamaansa lehteä ja siinä olevaa juttua “shamaanikisoista”. Hän ajatteli jälleen samaa kuin korvakorut nähdessään: oliko uskonnollisten esineiden ja käsitteiden kaupallistaminen uskontoa halventavaa ja pitäisikö sitä oikeasti tukea ostamalla näitä turisteille tarkoitettuja matkamuistoja? Vai riittääkö että ymmärtää niiden ihan oikean uskonnollisen merkityksen ja ottaa sen huomioon tehdessään päätöksiä?
Tämä pieni pakana nimeltään Itami laittoi sitten lopulta kysymyksen pakanuuden kaupallisuudesta pakanaverkon irkki-kanavalle ja jäi lähestulkoon ideavyöryn jyräämäksi. Selvästikin ihmisillä on mielipiteitä asiasta! Mainituksi tuli ainakin pakanakirjallisuus, diskordianismin epäkaupallisuus ja New Age. Monen pakanan erityisrakkaus käsintehtyä kohtaan herätti myös keskustelua ihan joka kantilta ja ehdottipa joku myös erilaisten pakanatarvikekauppojen mielipiteiden kyselyä asian tiimoilta.
Spektaakkeli!
Kerran jo Voxin mediakatsauksessa (4/10) mainittu artikkeli Lapissa järjestettävistä shamaanikisoista kuuluu myös selvästi tähän pakanallisilla tavoilla rahastamiseen. Shamanistisesta perinteestä on tehty huvitapahtuma, jossa kisaillaan tarinankerronnassa jättäen “parantamiset ja muut suosiolla pois”. Tapahtuman maallisuudesta huolimatta jutussa haastateltua Jari Rossia, joka on tapahtuman pääjärjestäjä ja ensimmäisen vuoden voittaja, kutsutaan shamaaniksi, mikä on mielenkiintoista ottaen huomioon shamanismin henkisistä tasoista kiinnostuneiden pakanoiden haluttomuus käyttää samaa sanaa – paljon yleisempää on määritellä itsensä “shamanistiksi”. Tämä osoittaakin sitä eroa kunnioituksessa, jota shamanistiset pakanat ja nämä “shamaanikisailijat” tuntevat perinnettä kohtaan; pakanat tietävät että oikea shamaani oli kyläyhteisön tietäjä joka on vastuussa sen hyvinvoinnista ja ettei tämä tehtävä ollut mitään kevyttä egotrippailua, vaan henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä.
“Uussamanismi korostaa samanistisen kokemuspiirin universaaliuutta. Se ilmoittaa olevansa nykyihmisen uskonto; jokainen ihminen voi halutessaan tulla samaaniksi. Vanhakantaisissa samanistisissa kulttuureissa, joissa samaani on saman, samaaniksi tulo on ollut päinvastoin kuin uussamanismissa erittäin vastahakoisesti omaksuttu tuskallinen kutsumus.” (Pentikäinen, s. 184)
Shamaani on tietynlainen arvonimi, jonka ansaitsee vain kiduttamalla itseään erilaisilla vuorenhuipuilla ja jäätiköillä (kirjoittajan muistamia esimerkkejä viimevuotisesta tutkimuksestaan shamanismin ja Universumin tomu -kirjasarjan yhteyksistä). Shamanistit puolestaan käyttävät shamanismin metodeja omiin henkilökohtaisiin tarkoitusperiinsä, ja “shamaanit” taas esiintyvät ihmisille Lapin Jerisjärvellä tarinankertojina.
Shamanismista puheen ollen; ainakin saamelaisilla on ollut sanansa sanottavansa kulttuurin kauppaamisesta turisteille. Vox Paganorumin numerossa 4/08 oli mediakatsauksessa juttua siitä, miten saamelaiset olivat riitaannuttaneet heidän kulttuuriperintönsä kaupallisen hyödyntämisen. Ongelma oli ilmeisesti syntynyt, kun osa Norjan saamelaiskäräjien jäsenistä ei halunnut yöpyä Rovaniemen hotelli Santa Clausissa, koska heidän mielestään sen sisustus pilkkaa saamelaista kulttuuria. Hotellin tekstiilit mukailivat noitarumpujen kuvioita. Tämän seurauksena myös saamelaisneuvosto osoitti paheksuntansa ja hotelli lupasi uusia sisustuksensa.
Myös muualta löytyy tekstiä aiheesta. Pigga Lauhamaa, Eeva-Liisa Rasmus ja Soila Judén-Tupakka kirjoittavat artikkelissaan “Saamelaisen henkisen pääoman käyttö suomen Lapin matkailussa” näin:
“Alkuperäiskansojen henkistä pääomaa ovat esimerkiksi puvut, symbolit, laulut ja tekstit. Suomen Lapin matkailussa saamelaisten henkisen pääoman käyttö on muodostunut saamelaisten kannalta ongelmaksi. Suomalaiset matkailuyritykset tavoitelevat taloudellista voittoa ja eksotisoivat Suomen Lappia turistien silmissä. Yritysten suomalaiset matkaoppaat pukeutuvat väärennettyihin juuri vastaavaa tarkoitusta varten suomalaisten ompelijoiden toimesta ommeltuihin ”lapinpukuihin”, jotka saamelaisten silmiin ovat rujoja ja kömpelöitä ja joissa värit ja mallit eivät vastaa oikeita saamenpukuja. Myös nämä matkaoppaat ”joikuvat” turisteille esimerkiksi tehdessään heille lapinkasteita. […] Saamelaisten henkisen pääoman käyttö suomalaisessa matkailuteollisuudessa on kansainvälisesti tiedostettu ongelma alkuperäiskansojen foorumeissa.“ (Lauhamaa et al, katso lähdeluettelo).
Tästä henkisestä pääomasta löytyi Hetan Aitassa ainakin niitä koruissa olevia symboleja ja olipa ylähyllyillä jopa pari erittäin kallista noitarumpuakin myytävänä. Allekirjoittanut ei ainakaan itse haluaisi rumpunsa olevan mitään turistirompetta ja niinpä hän jätti nuokin rummut omaan arvoonsa kauppaan. Omin käsin tehty rumpu kun tuntuu kuitenkin siltä oikeimmalta vaihtoehdolta, tässä tapauksessa siksi, että rumpuun saa sillä tavalla ihan erityisen tuntuman, siihen tutustuu jo valmistusvaiheessa, kun rumpu synnytetään käsien kautta ja mikä tärkeintä, rumpukalvon saa itse koristeltua mieleisellään tavalla. On kuitenkin myös niitä, jotka suosivat teollista käsintehdyn rinnalla, ja siitä onkin puhetta myöhemmin tässä artikkelissa. Ensin käsittelemme kuitenkin erään erittäin suuren kaupallisen osaston, nimittäin kirjallisuuden.
Kirjailija noitanimellä ja kimalletta kansien välissä – wiccaako?
Varmaan jokaisen pakanauskonnon ongelmaksi tulee jossain vaiheessa se, että uskonto on saanut liikaa mainetta ja julkisuutta, mikä taas herättää kaikenkarvaisia kirjoittajia ja rituaalivälinekauppiaita yrittämään onneaan. Klassinen esimerkki on wicca, jonka perusrituaalit ovat saatavilla julkisista varjojen kirjoista, mutta jonka tiimoilta tulee kirjoja julki edelleenkin kuin sieniä sateella. Pitkällisen lypsämisen jälkeen monissa kirjoissa ei ole alkuperäistä wiccaa edes nimeksi, vaan opukset esittelevät enemmänkin jonkinlaista geneeristä luontouskoisuutta. Tunnetuimpia nimiä alalta ovat Silver RavenWolf, Raven Grimassi, Scott Cunningham, Starhawk… Ja yksi tunnetuimpia julkaisijoita on Llewellyn. Pohjoisen pakanuuden puolella kriittistä silmää kaipaavaa kirjallisuutta ovat tuottaneet mm. Ederd Thorsson alias Stephen Flowers, Freya Aswynn ja Diana Paxson. Yksi yhteinen tuntomerkki rahastukselta vaikuttavista kirjoista löytyy: ne on usein kirjoitettu jollain eksoottisella ”pakananimellä”. Lieneekö kirjoittaja jo alun alkaen arvellut, ettei kehtaa käyttää moisissa tuotoksissa samaa nimeä kuin arkipäivän asioinnissa? Nämä kirjat olivatkin sitten peruslukemistoa niille 2000-luvun alkuaikojen ihanille pörröpupuille (fluffybunny), joiden perustamat noita- ja eritoten sitten tietysti wicca-sivustot valtasivat hakukoneet joka kielellä ja jotka vilisivät kimallusta, violettia väriä ja kuvia nuorista kaapuihin puetuista naisista.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö on internet-blogien metamorfoosi painetuiksi kirjoiksi. Alan Chapman ja Duncan Barford pitivät The Baptists Head -sivustonsa artikkelit vapaasti luettavissa suunnilleen siihen asti kunnes kokivat saavuttaneensa valaistumisen. Onko ajatus ehkä ollut se, että kun ”resepti” valaistumiseen on näin osoitettu toimivaksi, on parempi myydä tietoa rahalla kuin pitää sitä ilmaiseksi saatavilla? Pitäähän valaistuneenkin syödä jotain, ja rahaa tarvitaan etenkin, jos entinen ura on heitetty valaistumisen jälkeen pois ja keskitytty armeliaasti opettamaan valaistumattomia.
Kun katsoo pakanakirjallisuuden määrää maailmanmarkkinoilla, onkin todettava, että paras tapa pakanalle hankkia voita leivän päälle on kirjoittaa kirja aiheesta ja vaikuttaa onnelliselta.
Mutta mikä ero on pakanalla ja New Agerillä?
Pakanaskenessä New Age -hörhöä katsotaan hieman nenänvartta pitkin: new agerit ovat niitä kristallihippejä, jotka ostavat mitä tahansa ylihintaista roinaa, jos sitä vain mainostetaan parantavana ja valoisana. Silti kun netistä katsoo, niin aivan yhtä lailla kyseinen sälä on pakanoille suunnattu, ero on vain esittelytekstissä ja esineiden tyylissä; mene vaikka lähimmälle tietokoneellesi ja näe miten aidon uskonnollisuuden maailma avautuu eteesi tuhansien pakanakirjojen ja -esineiden muodossa. Muista, että kukaan itseään kunnioittava pakana ei selviä ilman kristallein (kyllä, pakanatkin käyttävät niitä) koristeltua teemasauvaa ja aitoa 1400-luvulta peräisin olevaa hopeamaljaa. Myös kaikenlaista pakanarekvisiittaa aina koruista miekkoihin on suhteellisen helppo löytää, ja ero pakanan ja New Age -hörhön välillä onkin ennen muuta näiden eri esineiden väri:
Jos omistat pääasiassa tummia miekkoja, taikapeilejä ja maljoja, olet vakavasti otettava pakana. Jos asunnostasi vyöryy oven avatessa ametisteja, ruusukvartsein koristeltuja unisieppareita ja sateenkaarenvärisiä “Näin parannut kaikesta orgoni-energian ja joogan avulla” -kirjoja, olet auttamaton hörhö.
Päinvastoin kuin yllä sanottiin itseään kunnioittavista pakanoista, on myös yleisesti hyväksytty totuus, että kaikkein hengellisin pakana on kuitenkin se, joka selviää pelkällä pakanakirjastolla, josta saa etsittyä apua aina taloudellisista ongelmista (“sytytä vihreä kynttilä ja kirjoita Noidan oppikirja nyypille…”) jumaluuden saavuttamiseen asti (“Istu liikkumatta joka toinen vuorokausi putkeen, tyhjennä mielesi ajatuksista ja odota egon kuolemaa.”) Tässäkin ero pakanan ja new agerin välillä on kirjojen tyyli ja väri. Jos kirjan kannet ovat jotakin vakavastiotettavaa väriä kuten mustaa, ruskeaa tai valkoista, olet pakana.
Käsin tehtyä vai teollista?
Jos saisit valita sen 1400-luvulta peräisin olevan, patinoituneen hopeamaljan ja IKEAsta ostetun muovisen viinilasin välillä, kumman valitsisit rituaaliisi? 98%:n varmuudella valitsisit ensimmäisen vaihtoehdon, mutta mistä tämä nykyaikaisen ja teollisen syrjiminen johtuu? Köyhäkin pakana kaivaa jostakin esiin rahat siinä vaiheessa kun löytää aidot ex-kirkkohopeat kirpparipöydältä, vaikka ihan yhtä hyvin se viini/kirkas lähdevesi/sotasima pysyisi euron maksaneessa muovimukissa. Pakanaverkon kanavalla ircnetissä vastauksia tähän olivat ennen kaikkea esineen tunnelma. Itsekin (Itami tässä edelleen, hei) olen näitä hulluja, joka ihan oikeasti maksavat siitä, että saavat omaa esteettisyydentajuaan vastaavan esineen haltuunsa, ja kaikkein mieluitenhan tekisin kaiken itse. Minulle vanhat tai virheelliset esineet henkivät tunnelmaa samalla tavalla kuin suuri, ränsistynyt kartano niin tekee: pelkkä ulkonäkö saa mielentilani muuttumaan, ja tieto siitä, että esineellä on historiansa esimerkiksi minun käsieni muovattavana, tuo sen lähemmäs itseäni. Jos se on vanha ja ostettu, sen historia tuo iankaikkisuuden tunnelmaa hommaan. Ripaus mystiikkaa ja teatraalisuutta tekee minun tapauksessani esimerkiksi magiatyöskentelystä paljon miellyttävämmän tuntuista kuin jos kaikki ympärilläni muistuttaisi minua haisevista tehtaista ja kiireestä.
Alla seuraa vielä kolmen eri pakanan mietelmiä asiaan liittyen.
KJ
Kuulun varmasti vähemmistöön, kun totean, että käsin tehdyllä tai edes itse tehdyllä ei ole minulle mitään lisäarvoa, kun puhutaan esineistä, joita käytän magian harjoittamiseen.
En koe, että käsintehtyyn varastoituisi mikään voima, tai että käsintehdyn virheiden persoonallisuus tekisi esineestä paremman. Pidän hyvälaatuisesta teollisesta huomattavasti enemmän. Minulle puhdas
muotokieli on tärkeä, pidän siitä kuinka esine käytössä pikkuhiljaa muokkautuu pois tästä alkupisteestä. Jokainen kokonaisuutta särkevä seikka on muodostunut ajan ja käytön kautta, ei jo tehdessä. Esineistä näkyy suoraan pelkästään niiden historia. Tämän vuoksi kammoksunkin sitä, kun teollisesti lähdetään jäljittelemään vanhaa ja käsintehtyä, koska se myy paremmin.
Pidän laadukkaan teollisen muotoilun tarkkuudesta, koska hyvä teollinen suunnittelu mahdollistaa esim. sellaisten noppien tekemisen, jotka oikeasti ovat satunnaisia – ominaisuus, jota käsin tehdyillä nopilla ei koskaan pysty olemaan. Nopat ovat itselleni tärkeä osa magian harjoittamista, samoin erilaiset korttipakat ja muut satunnaisuutta omaavat elementit.
Tarot-pakat ovat ihmisillä harvemmin itse tehtyjä, mutta silti suuri osa on tarkkoja siitä, miten pakkaa käsitellään. Omia pakkojani lainailen ihmisille mihin tahansa käyttöön, paitsi yhtä. Tämä kyseinen pakka on minulle tärkeä, koska se on lempipelipakkani ja uuden saaminen on vaikeaa. Minulle on melko sama, millaisia välineitä käytän kun harjoitan magiaa, koska esineet ovat itselleni vain välineitä
joiden kautta toimitaan, eivät se itse tarkoitus.
Iita
Minun pakanakamppeeni ovat hyvin pitkälle joko itse tehtyjä, jonkun toisen käsin tekemiä, löydettyjä taikka kierrätettyjä. Alttarillani on pentaakkelina litteä luonnonkivi. Sen päällä on vanhempieni häälahjaksi saama kynttiläteline. Ympärille on siroteltu kiviä eri maista, kasveja, simpukankuoria, erilaisia sarvia ja lahjaksi saatuja pieniä patsaita.
Nykyään en koe tarvitsevani esineitä uskonelämässäni enää niin paljon kuin joskus aiemmin. Astia uhrilahjaa varten on kyllä näppärä, samaten telineet suitsukkeille ja kynttilöille ovat vähintäänkin suotavia, elleivät jopa välttämättömiä. Kun kuitenkin tällaiset perusvehkeet on kunnossa, täydennän aarrearkkuani harvakseltaan löydöillä tai tekemällä esineitä itse.
Riimut esimerkiksi syntyvät hieman toistaitoisissa käsissäkin oikein helposti. Joku lahjakkaampi saattaisi jopa maalata tarotkorttinsa itse. Luonnon läpi vaellellessa voi taskuihin kerääntyä mitä uskomattomimpia aarteita, viimeisimpänä peuransarvi ja sulkia rummun koristeeksi. Tämänkaltaiset esineet vievät mielen paljon nopeammin likelle luonnon rytmejä kuin mikään tehotuotettu kapine.
Kyseessä on kohdallani uppoutuminen pakanuuteen taitona ja elämäntapana. Aikaisemmin käyttämäni välineet olivat isommassa roolissa, mutta silti merkitykseltään vähäisempiä kuin nykyään. Olen päättänyt nähdä vaivaa esineiden valmistuksessa, koska se palvelee tärkeämpää tarkoitusta. Hitaassa työstämisessä viisastuu ja ehtii hengähtämään ja näkemään, oppii kärsivällisyyttä.
Varmasti esineen hengeksi muodostuu pitkälti se, minkä ihminen siihen laittaa. Animistinen maailmankuva sanoo, että jokaisella esineellä on henki, mutta tämä ei välttämättä ole niin yksinkertaista. Minusta on todennäköisempää, että luonnonmateriaalista itse tehdyllä pajukorilla on puhuttelevampi sielu kuin muovista kuumassa prässissä pikapuristetulla lodjulla. Jos tekijällä on jonkinlainen käsityöläissuhde työstämäänsä esineeseen, puhutaan suuresta määrästä muistoja, odotuksia, hikeä ja joskus jopa kyyneleitä.
Tuula
Minulta ovat “pakanalliset” esineet karsiutuneet lähes kokonaan pois; omistan enää itse tehdyn riimusetin ja kaupasta ostetut tarotit. Noidenkin käyttö on vähentynyt vuosien myötä. Sen sijaan suosin käsin tehtyjä tai luonnosta löytyneitä koriste-esineitä, jotka ovat jotain maatuvaa tai luonnollista materiaalia, kuten puuta tai kiveä. Mielessä väikkyvät nämä Tyynellä valtamerellä, Intian valtamerellä ja Pohjois-Atlantilla kelluvat rojulautat …[1] Haluan, että esineeni ovat mahdollisimman maatuvia tai muuten luontoon palautettavia. Esimerkiksi lasiesineet voi sulattaa uudelleen ja kivet viskellä takaisin rannoille. Paitsi käsin tehtyä, minulla on paljon itse tehtyä, kun en esim. löydä kaupoista mieluisia vaatteita. Kukka-astioina taas on sukulaisen savitöitä, koska ne ovat kauniita. Kaikki taitaa lopulta kiteytyä noihin kahteen kriteeriin, eli luontoon palautettavuuteen ja siihen, mistä tykkään. Hinta tosin on aina pohjalla oleva tekijä: oli jokin esine miten kaunis, historiallinen tai kätevä tahansa, en ehkä kuitenkaan suostu maksamaan siitä, vaan yritän vaikka tehdä sen itse. Jollen pysty, haluanko sitä edes tarpeeksi – tai ehkä en edes tarvitse sitä!
Minullakin on kuitenkin rajani: esimerkiksi tekstiileissä on paljon myrkkyjä, mutten ole lähtenyt maanisella kiihkolla valitsemaan ympäristöystävällisimpiä kankaita, jos ne ovat liian kalliita tai käytännössä hankalia huoltaa. Iso räsymatto on voitu tehdä kierrätetyista tarpeista, mutta jos se painaa niin paljon, etten jaksa pestä sitä omin voimin, se on paras unohtaa. Tässä kohdin ihanteet ja käytäntö ovat itselläni olleet pitkään ristiriidassa.
[1] ks. esim. wikipedia: Great Pacific Garbage Patch
Ja tämän artikkelin pointti oli?
Miksi hankit tavaraa kotialttarillesi tai pakanallisia koruja yllesi? Vaatiiko perinteesi sitä vai haluatko pystyä ylpeänä esittelemään toisille henkistä puoltasi joutumatta ottamaan asiaa itse puheeksi? Ehkä haluatkin vain itsellesi muistutuksen asiasta, sillä kuka muka jumaluuksia muistaa muistaa työ-tietokone-sänky-kolminaisuuden valtaaman arjen keskellä?
Henkisyys, varsinkin kun se löytyy pakanauskonnoista, on yksityistä ja henkilökohtaista, ja monet meistä pitävät mielummin uskonharjoituksensa omana tietonaan joko siksi, että se on heidän suuntauksensa mukaan suositeltavaa tai siksi, ettei heitä kiinnosta keskustella asiasta muiden kanssa. Silti me haluamme kertoa jotakin muille siitäkin puolesta, joko korostaaksemme yksilöyttämme tai yhteisöön kuulumistamme tai molempia yhtä aikaa, ja silloin kaikenlainen rekvisiitta on kätevää. Ja toimiihan kaulassasi roikkuva Thorin vasara helppona keskustelunavauksena ihmisille vaikka baarissa, siinä missä jonkun uusi Principia Discordia -painos pakanaleirillä diskojen ja onnettomien ulkopuolisten keskuudessa. Pakanathan eivät kuitenkaan harrasta käännyttämistä, mutta jos sinä tulet kysymään minun kelttiläistyylisestä pentagrammistani niin minähän selitän sinulle sen ja painotan, ettei se liity mitenkään saatananpalvontaan, vaikka miten päin sakarat roikkuisivat.
Ja tiedonlevityksestä ja keskustelunaiheistahan tässä kaikessa on kyse. Oletko sittenkään parempi kuin se teininoita joka pyytää KELAa siirtämään kaikki opintotukirahat suoraan osoitteeseen SuperMagicalHealingUnicornShop.com?
Kirjoittajan avustajana on toiminut Pauliina, joka kirjoitti pakanakirjallisuuden kaupallisuudesta.
Lähteet
Lauhamaa, Pigga; Rasmus, Eeva-Liisa & Soila Judén-Tupakka: “Saamelaisen henkisen pääoman käyttö suomen lapin matkailussa”. Lainattu 01.05.2011.
http://www.etttillett.org/sami.html
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 596. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995