Diskordianistin takkuinen taival kohti maisteriutta
Osa 5 jossa on selitetty aivan kaikki tietämisen arvoinen aivan kaikesta.

Teksti: Essi Mäkelä

On vihdoin tullut viimeisen diskordianistigraduartikkelin vuoro. Luvassa on pitkällisen graduahdingon lopputulosten ja yhteenvedon esittelyä. Enkä nyt puhu omien gradukuumetautieni tai graduallergisen ihottumani yhteenvedosta, vaan analyysini, jonka kohteena oli siis seitsemän (7) diskordianistiksi identifioituvan henkilön sähköposti- ja ryhmähaastattelut. Mitä graduahdinkoon tulee, se kannatti, sillä opinnäytetyöstä paukahti arvosanaksi eximia cum laude approbatur, joka on arvosana-asteikolla toisiksi paras, eli heti laudaturin jälkeen.

Rajanvetoja karttava uskonnollisuus

Opinnäytetyöni keskittyi siis tutkimaan diskordianistien ja perinteisemmän uskontokäsityksen välistä kuilua. Pyrin muun muassa selvittämään, miten diskordianistit suhtautuvat omaan uskonnolliseen harjoitukseensa suhteessa muuhun uskontoon ja uskonnollisuuteen. Päävertailukohteeni oli Teemu Tairan teoria notkistuvasta uskonnosta1. Lyhyesti sanottuna notkistuva uskonto tarkoittaa uskonnollisuutta, joka ei asetu siihen yksityisen elämän viitekehykseen ja uskonnollisen instituution määrittelemään lokeroon, johon se niin sanotussa kiinteässä modernissa on yritetty asettaa. Kiinteällä modernilla tarkoitan modernia aikakautta, jonka jälkeen tulee postmoderni, eli notkistuva moderni. Vaikuttaako monimutkaiselta? Kyse on varmasti kaikille pakanoille tutusta ilmiöstä.

Jos ajatellaan nyt vaikka eklektistä pakanaa, joka opiskelee erilaisia elämänkatsomuksia löytääkseen ne omaan maailmankuvaan sopivimmat viisaudet, joita ihmiskunta on aikakausien saatossa kiteyttänyt, ollaan jo aika lähellä notkistuvaa uskonnollisuutta. Mokoma pakana ei esimerkiksi usko paavin sanaa siitä, miten Raamattu – ja sitä kautta koko ihmiselämä, maailma ja Universumi – tulisi tulkita. Pakana on itse oman elämänsä paavi. Hän itse kokeilee, lukee, oppii, omaksuu ja pohtii syvällisiä. Ehkä toisten pakanoiden seurassa käytyjen keskustelujen ja rituaalikokeilujen kautta hänestä tuntuu kuin hän pikku hiljaa alkaisi saada enemmän selvää asioista; tai vuorostaan, että paljastuva maailma onkin huomattavasti hankalammin setvittävissä oleva vyyhti kuin miltä se alkujaan on näyttänyt. Joka tapauksessa tällaisen etsikon silmissä avautuva todellisuus tuskin mahtuu yhden kirjan kansien väliin kuvattavaksi.

Erilaisten intuition vastaisten (eli niin sanotusti yliluonnollisten) ilmiöiden selittäminen ei korvaudu tällaisen pakanan mielessä täysin tieteellisillä selityksillä, joten asenteellisesti uskonnollinen tulkinta ei suinkaan menetä merkitystään pakanan elämässä. Hän haluaa selvittää nimenomaan totuuden kaikki eri puolet, ei vain yhteen tulkintaan nojaavaa mukatotuutta. Hän on myös saattanut kokea joitain selittämättömiä ilmiöitä uskonnollisten kokeilujensa tai muun elämänsä aikana ja haluaa seurata näistä kokemuksista nousseiden tulkintojen viitoittamaa tietä sekä kaivautua tuon monitulkintaisen totuuden eri kerrostumiin. Yksi selitys ei riitä kattamaan koko maailmaa. Miksei siis käyttää osia monista eri selityksistä ja luottaa oman polkunsa kantavuuteen?

Pakana saattaa löytää muita suunnilleen samoin ajattelevia ja käydä keskusteluita esimerkiksi Internetissä tai muuten melko vapaasti muotoutuneissa ryhmissä. Ryhmään kuuluminen on tärkeää, mutta vapaamuotoista ja itsemäärittelyyn perustuvaa. Kukin tällaisen niin sanotun naulakkoyhteisön jäsenistä on vapaa kulkemaan omaa polkuaan sekä tulemaan ja menemään sen mukaan kuin oma nenä näyttää. Tärkeintä ei ole yhteisön kanssa samojen uskomusten jakaminen vaan se, että yhteisössä kaikki saavat olla yksilöitä omassa uskossaan sekä samalla jakaa hyviä ja huonoja hetkiä keskenään – jos huvittaa. Päämääränä ei ole ikuinen pelastus, vaan päämäärien sijaan tarkoituksenmukaisempaa on löytää tästä elämästä ja hetkestä juuri se oma kolo ja oma merkitys. Uskonnollisuus ei ole uskoa siihen, että yksi kuoli syntiemme tähden ja pelastus seuraa nuhteessa elävää ja anteeksi anelevaa. Uskonnollisuus on kokeilemista, tekemistä, ajattelua ja pohdintaa. Haistelemista, maistelemista, tunnustelemista ja jännittävien johtolankojen seuraamista sitä mukaa kun elämä niitä eteen heittää. Oman tien raivaamista ja oman itsen tunnustelemista. Hallintaa ja hallitsemattomuuden sietämistä. Suunnilleen tällaista on notkistuvan uskonnollisuuden piirissä elävän ihmisen uskonnollisuus.

Kun Tairan notkistuvasta uskonnollisuudesta tekemään teoreettiseen viitekehykseen rinnastaa haastattelujeni analyysitulokset, syntyykin aikamoinen soppa. Annoin notkistuvalle uskonnollisuudelle esimerkin pakanuudesta ja rinnastan ”omat” diskordianistini pakanuuteen, muun muassa koska kuusi seitsemästä haastatellusta sattui kuulumaan Pakanaverkon jäsenistöön. En ole määritelmässäni yksin, sillä jo Margot Adler kirjassaan Drawing Down the Moon – Witches, Druids, Goddess- Worshippers, and Other Pagans in America Today (alkup. 1979) puhuu diskordianisteista pakanoina ja diskordianismin toisesta perustajasta ensimmäisenä henkilönä, joka liitti pakana-sanan nykyaikaisiin luonnon- ja noitauskontoihin. Pakanuuteen kuuluva uskonnollinen ilottelu kärjistyy ja äärikarnevalisoituu diskordianismissa, joka on jo kehittäjiensä mukaan joko uskonto vitsin viitassa tai vitsi uskonnon viitassa. Itsehän sanoisin ennemmin, että kyse on sekä uskonnosta vitsin viitassa että vitsistä uskonnon viitassa samaan aikaan. Ristiriita on vain näennäinen ja jompaankumpaan tulkintaan päätyminen lienee riippuvainen tulkitsijastaan sekä tulkinta-ajankohdasta.

Siinä tapauksessa että tämän artikkelin lukijoissa vielä on niitä, jotka eivät Principia Discordiaa ole lukeneet, voisin tässä käydä lyhyesti läpi joitain keskeisiksi tulkitsemiani mytologisia ja filosofisia kertomuksia, jotka kenties selkeyttävät sitä, mikä diskordianismissa ehkä viehättää joitain yksilöitä yleisen sekoilun lisäksi. En pyri selittämään diskordianismia puhki, koska se ei ole mahdollista, mutta uskon, että tietynlainen taustoitus on tarpeen, jotta seuraavaa analyysiini perustuvaa tiivistystä on helpompi seurata. Tarkoitushan oli notkistuvan uskonnollisuuden teorian lisäksi tarkastella diskordianismia sen omasta vinkkelistä. Tehtävä helpottuu kummasti, jos tietää, mistä kaikesta tässä kultaisten omenoiden kanssa pelleilevien Eris-friikkien hupiuskonnossa on kyse.

Diskordianismin mytologiaa ja filosofiaa
(jos et lämpene filosofioille, tai olet jo Principiasi lukenut, tämän osuuden voi huoletta jättää väliin)

Principia Discordiassa diskordianismin myyttinen historia alkaa niin sanotusta perimmäisestä tölväisystä2, joka liittyy kreikkalaisesta mytologiasta tuttuun kaaoksen ja epäjärjestyksen jumalatar Erikseen. Principia Discordia kertoo omin sanoin Iliaan myytin Eriksestä ja kultaisesta omenasta. Kyseisessä myytissä Eris aiheutti yleistä hämminkiä Zeuksen järjestämissä hääjuhlissa, joihin epäsovun jumalatar oli jätetty kutsumatta. Eris loi kostoksi kultaisen omenan, johon oli kirjoitettu ”kallisti”(suom. kauneimmalle) ja heitti sen keskelle juhlahumua. Jumalattaret innostuivat tappelemaan siitä, kenelle omena kuuluu, ja koska sopua ei syntynyt, päätettiin kysyä Troijan prinssiltä Parikselta, mitä mieltä hän oli. Afrodite lupasi Parikselle maailman kauneimman naisen, eli Helenan, jos mies antaisi omenan Afroditelle, ja näin kävi. Tästä seurasi tunnettu Troijan sota, ja kaikesta kiitos kuuluu siis Erikselle.3 Principian myytti eroaa alkuperäisestä pääosin siinä, miten kaiken luomansa hämmennyksen aikana jumalatar itse poistui nauttimaan hot dogia. Tästä johtuu, että diskordianistien oletetaan valaistumistaan seuraavana perjantaina nauttivan nakkisämpylän. Tosin ilman sämpylää.4

Diskordianistisen filosofian keskiössä on ihmisten tapa katsoa maailmaa. Aneristinen ja eristinen periaate sekä aneristinen ja eristinen illuusio kuvaavat sitä, miten maailmasta voi löytää joko järjestystä tai epäjärjestystä. Kunkin painotus on katsojasta kiinni, ja toisaalta myös järjestyksen ja epäjärjestyksen määritelmät ovat kiinni siitä, minkälaisilla laseilla maailmaa katsoo. Tästä johtuvat muun muassa eri kulttuurien tavat nähdä asioita eri tavalla. Principia Discordian mukaan järjestys ja epäjärjestys voivat olla rakentavia tai tuhoavia, ja näin ollen pelkän järjestyksen tai epäjärjestyksen valitseminen toisen kustannuksella tuo mukaan myös kyseisen olomuodon tuhoavan puolen. Jos toisaalta valitaan pelkkä rakentava puoli molemmista, ollaan jo paljon paremmilla ”tripeillä”. Kuvaavaa näissä filosofisissa ajatuksissa tosin on, että jos lukijaa ei filosofia pahemmin kiinnosta, niitä käsittelevät sivut kehotetaan hyppäämään yli5. Seuraava kuvio kuvaa, miten järjestyksen ja epäjärjestyksen tasapainottaminen tuottavat luovan tilan jättäen tuhoavan aspektin molemmista tarpeettomaksi.

Epäjärjestyksen ja järjestyksen tuhoavat ja rakentavat puolet6

Aneristinen periaate on järjestyksen periaate. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestys on niissä laseissa tai siinä verkossa, jota kukin katsoja käyttää tulkitessaan ympäristöään. Eristinen periaate on epäjärjestyksen periaate, joka taas on ylimääräistä tai tarpeetonta tietoa suhteessa tuohon verkkoon kullakin verkon käyttökerralla. Aneristinen illuusio on, että jokin yksittäinen käsiteverkko saattaisi sisältää niin sanotun perimmäisen Totuuden ja olla näin parempi kuin muut käsiteverkot tai totuudet. Eristinen illuusio taas olettaa, että epäjärjestys on Totuus, kun taas järjestys jotenkin väärin. Aneristisen illuusion – eli järjestyksen totuudellisuuden ja paremmuuden verrattuna eristiseen, eli epäjärjestykseen – oletetaan olleen erityisesti länsimaille tyypillinen näkökulma jo hyvin pitkän aikaa. Diskordianistit, eli erisiaanisen liikkeen kannattajat, tahtovatkin tasapainottaa järjestyksen ja epäjärjestyksen suhteen omassa maailmankuvassaan. Järjestyksen verkot on tarkoitus nähdä vain työkaluina, joita käytetään tarpeen vaatiessa epäjärjestyksen ymmärtämiseen tai siinä navigoimiseen.7

Mytologia ja filosofia ovat Principia Discordiaan sisäänrakennettuina. Sen lisäksi, että ne esitetään sanallisesti, tekstin rakenne ja sisältö on aseteltu niin, että kirjaa saattaa välillä joutua lukemaan fyysisestikin eri näkökulmasta – ylösalaisin tai sivuttain – mutta myös henkisesti vaihtamaan niin sanottuja tulkinnan linssejään useampaankin otteeseen. Samalla tapaa myös esimerkiksi zen-buddhalaisuudessa kirjoitukset on luotu itsessään aivojumpaksi lukijalle sen sijaan, että ne toimisivat pelkkänä filosofian selityksenä.

Diskordianistinen uskonnollisuus: sisäisen ja ulkoisen määritelmän ristiriita

Mitä tekemiini haastatteluihin tulee, uskonnon saattoi vastauksien perusteella jakaa karkeasti niin sanottuun ulkoiseen uskontoon ja sisäiseen uskonnollisuuteen. Ulkoinen uskonto oli haastatteluanalyysini mukaan muiden esittämiä vaateita uskonnon määritteelle ja sisäinen uskonnollisuus oli se, mikä itsestä tuntui kuuluvan kyseiseen kategoriaan tai sen lähimaastoon. Sisäiseen kokemukseen kuului koko elämä kaikkine vivahteineen, ja siitä oli vaikea erotella dogmatiikkaa, jota ulkoinen uskontomääritelmä tuntui käytetyistä kuvailuista päätellen vaativan. Pyhä kirja, dogmit ja jumaluus olivat vain pintaa, jolla ei varsinaisesti tuntunut olevan merkitystä kuin korkeintaan symbolisella tasolla. Diskordianismin saattoi määritellä siis uskonnoksi, koska se sisälsi ulkoisen uskontoinstituution esittämät vaatimukset, mutta sisäisesti haastatellut eivät useimmissa tapauksissa kokeneet olevansa uskonnollisia.

Vastaaja I: ”[…]pitäisi varmaan olla tutustunut teologisiin määritelmiin tarkemmin, mutta jos pelkkään omaan mutu-tuntumaan nojaa, niin sanoisin että en ole uskonnollinen. Jonkun muun mielestä varmasti olen, koska elämänkatsomuksessani on asioita jotka vaativat uskoa tietämisen ollessa mahdotonta, mutta itselläni kyseessä on ennemmin tutustuminen asioihin, joita en vielä tunne.”

Uskonnollisuuden sijaan diskordianismia saattoikin kuvata työkaluna tai työkalupakkina, jolla muuta maailmankuvallista aineistoa oli mahdollista ikään kuin varastoida. Erilaiset elämänkatsomukselliset ”työkalut” otettiin käyttöön silloin kun niitä tarvittiin.

Vastaaja N: ”Ajattelen diskordianismia työkalupakkina, jonka sisään sijoitan kaikki muut uskonnot. Diskordianismi auttaa minua suhteuttamaan uskontoja ja ymmärtämään, mihin tilanteeseen mitäkin työkalua sopii käyttää.”

Vastaaja J: ”Mielestäni Diskordianismi on työkalu itsensä ja ajattelunsa vapauttamiseen […]”

Diskordianistinen asenne liitettiin kaikenlaisiin elämän tilanteisiin, kuten kaupan ruuhka-ajan aiheuttamaan hermostumiseen. Se ei ollut vain sekoilua tai riehumista, vaan myös keino rauhoittua. Diskordianismin määritelmä kaaokselle toi lohtua ahdistaviin elämäntilanteisiin. Jos meno kävi liian kaoottiseksi, Eris toimi kaaoksen vertauskuvana tuota sekasortoa jäsentävänä tekijänä: ylempää katsottuna ihmisten touhu on kuin muurahaisten kuhinaa, eikä lopulta niin suuri katastrofi kuin se sillä hetkellä saattaa stressaantuneesta yksilöstä tuntua. Toisaalta myös liian järjestelmällisen ahdistavassa elämäntilanteessa diskordianistinen huumori toi väriä arjen harmauteen.

Vastaaja T: “[…]mahdollisimman usein yritän katsoa muiltakin kannoilta, kuin miltä heti aluksi niitä katson. Esimerkiksi kirotessani ihmisiä ruokakaupassa, saatan sen jälkeen miettiä olevani itse aivan samanlainen ja sen jälkeen mietin meitä kaikkia siellä ruokakaupassa muurahaisina, jotka toimivat aistiensa varassa ja etsivät ruokaa. Kummasti mieliala tyyneytyy. Onko tämä diskordianismia? Mielestäni se on se tärkein osa diskordianismia: muuta ajatteluasi (ja toimintaasi). Tuo tosin oli mahdollisimman tylsä esimerkki, mutta eipä diskordianisminkaan tarvitse aina olla räväkkää ja silmillehyppivää.”

Vastaajille diskordianismi selkeästi oli muutakin kuin vain huomionhakuista häröilyä. Se ei ehkä sisäisesti tuntunut niin sanottuihin teologisiin määritelmiin sopivalta uskonnolta, mutta vastasi selkeästi tarpeeseen selittää maailmaa ja selvitä elämän erilaisista tilanteista. Käytännön harjoittaminen oli pienen jäynänteon lisäksi myös sisäistä asennoitumista eri tilanteisiin tarpeen mukaan. Jäynänteko toi pientä kaaosta turhan harmaanaamaiseen järjestykseen ja toisaalta näkökulman vaihdos liian kaoottisessa tilanteessa toi tyynemmän mielen ja helpotti omaa oloa.

Vastaaja N:”Kutsun diskordianismin harjoittamista käytännössä Operaatio mielenpanoksi. Sen tarkoitus on murtaa vallitsevia järjestyksiä (sekä oman että toisten päissä) tekemällä ne naurettaviksi, ja sen ilmenemismuodot vaihtelevat. Toisiin kohdistettuna ne pyrkivät järkyttämään ihmiset hetkeksi tavanomaisesta robottimoodistaan, itseen kohdistettuna kyse on ennemminkin itseohjelmoinnista eli sen kyseenalaistamisesta, kuka minä olen. Olen esimerkiksi jaellut lukuisissa tilaisuuksissa Paavo Väyrysen nuoruudenkuva -tarroja, pukeutunut hassuun asuun ilman syytä, tilannut kaverille hänen inhoamansa puolueen jäsenlehden, taivuttanut sanoja tahallaan ”väärin” ja kirjoittanut sanomalehteen kolumnin siitä, miten ilmastonmuutosta kannattaa edistää. Saatan myös käyttää vaihtoehtoista kalenterijärjestelmää, opetella väkisin kuuntelemaan outoa musiikkityyliä, alkaa kirjoittaa jonkin tietyn kirjaimen eri tavalla kuin ennen tai matkustaa yksin vieraaseen paikkaan vailla suunnitelmaa, mitä siellä tekisin. Melko usein käytännön pilat, parodiauskonnot, piratismi, vastamainokset ja katuperformanssit ovat myös hyviä esimerkkejä mielenpanosta.”

Diskordianistien suurin pelko lieni fundamentalistinen paikalleen jämähtäminen ja kaavoihin kangistuminen. Diskordianismi oli haastatteluissa vapauden, huumorin ja kaaoksen uskonto. Se vapautti arjesta, kuten perinteinenkin uskonto, mutta sen pyhyys nousi aivan erilaisesta opista kuin oppikeskeisessä perinteisessä uskonnollisuudessa. Diskordianismi vaikuttikin tämän otoksen perusteella olevan ääriesimerkki eklektisestä notkistuvasta uskonnosta. Toisaalta diskordianistinen kyseenalaistamisen ja näkökulman vaihtamisen asenne oli niin vahvana jokaisessa haastattelutilanteessa (niin sähköisessä kuin kasvokkaisessakin), että sitä saattaisi kuvata diskordianistisena oppina tai ehkä lievemmin sanottuna diskordianistisena asenteena. Diskordianismia käsitteenä käytettiin vastaajien kesken kuin mitä tahansa muuta uskontoa, vaikka sen tulkinta eroaa rankasti myös suurimmasta osasta pakanauskonnoista. Toisaalta se on kuin kotonaan muiden pakanallisten asenteiden keskellä, sillä uuspakanuudessa ylipäätään diskordianismin edustama elämän ilo on hyvin keskeinen tekijä. Tämä nousi myös esiin ryhmähaastattelussa puhuttaessa siitä, miten luterilainen työmoraali on iskostunut varsinkin suomalaisten tajuntaan:

Vastaaja J:”Lähinnä meijän […] länsimaisessa kulttuuriss[a] […] on kristinusko vaikuttanu viimesen monen sadan vuoden aikana hirveen voimakkaasti nii et meillä on, meijän elämässä on niinku kulttuurisesti sellasia traditioita joita me ei kuitenkaan assosioida enää uskonnon kanssa. […] Sei kuitenkaan tarkota sitä, et me kaikki ollaan kristittyjä eikä mitään mut meillon kuitenkin täällä […] aivojen perukoilla asioita, joita […] meille on pienestä lapsesta asti opetettu joka suunnasta, jotka on sitten hyvin kristinuskon pohjalta. Niinku yks semmonen tosi klassinen esimerkki on siitä et jos sä et kärsi ni sä et ansaitse etkä saa mitään hyvää, jonka huomaa, et tulee tosi monesta suunnasta tosi oudoilla tavoilla.”
[…]
Vastaaja T: ”Suomessaha toi on otettu niinku ihan […] elämän ohjenuoraks niinku voimakkaasti.
[…]
Vastaaja J: ”Ja sit sellanen outo dualismi sit myös siitä et jos sulla on että jos sulle tulee jotain hyvää ni sun pitää saada myös jotain huonoa vastapainoks ja päinvastoin.”
Vastaaja A: ”Ja sit toi meidän luterilainen työmoraali. Jos ei tee mitään, ni tulee hirveen huono omatunto ja.”
Vastaaja J: ”Nimenomaan ja meöö me ei ansaita sitä ja myös diskordialaisuus auttaa tajuumaan sen et elämän ei tartte aina olla pelkästään niinku niinku ainakaa kaksuuntaista ja semmost et meijän ei tarvitse kärsii kokoajan.”

Lopuksi

Jos tästä mitään kanssapakanoille voi lyhyesti todeta, niin vähintään sen, etteivät diskordianistit todellakaan ole niin omituisia päästään kuin kenties saattaisi uskonnollisten riittien ja Operaatio mielenpanon sekä muiden diskordianististen symbolien perusteella ajatella. Symbolit ovat kenties hupiversioita vakavampien uskontojen vastaavista, mutta niiden käyttö haastatteluissa oli niin yleistä, yhtenäistä ja läpikotaisin pohdittua, ettei ole epäilystäkään, etteikö symbolijärjestelmä toimisi käyttäjilleen todellisen symbolijärjestelmän tapaan. Kaaos ei ole ainoa päämäärä, ja diskordianistien ärsyttäviltä vaikuttavat tempaukset saattavat toisesta näkökulmasta olla vapauttavia ja valaisevia. Diskordianismia ei ole turhaan kutsuttu amerikkalaiseksi zeniksi. Se on suurelta osaltaan saanut inspiraationsa beatnikkien anarkistisista zen-tulkinnoista: valaistumisen hetkien saavuttaminen on mahdollista pilanteon ja naurun kautta. Omien ja muiden totuustunneleiden seinien tökkiminen on luvallista silläkin uhalla, että tunneleista joskus muodostuisi verkosto, jonka seinien tökkiminen on vielä paljon haastavampaa. Mitä enemmän tunneleita ja mitä laajempi pinta-ala tunnelin seinää tökittäväksi, sitä jämäkämpi on illuusio perimmäisestä totuudesta, joka kuitenkin välttelee tavoittelijaansa. Mitään suurta päämäärää tuskin on, mutta välillä voi helpottaa, kun valitsee vähemmän ahdistavan tunnelin.

Vastaaja N: ”Ajatus, että erilaiset (epä)järjestykset ovat vain hetkellisiä ikkunoita kaaokseen. Vaikka pitäisikin tietyistä karmeista enemmän kuin toisista, niiden paikka on syytä tiedostaa ja silloin tällöin vilkaista myös ikkunaa talon vastapuolella. Toisaalta en usko, että ihmismieli kykenisi käsittämään todellisuutta paljaaltaan, vaan luultavasti sekoaisi sen kohdatessaan.”

Vastaaja M: ”Fnord on käsitteellistämisen yläpuolella. Vain jos pystyy edes hetkellisesti näkemään maailman ilman käsitteellistämisen muodostamaa turvaa voi nähdä fnordit. Fnord.”

Gradu on luettavissa kokonaisuudessaan eThesis-palvelussa osoitteessa http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940

1 Teemu Taira, 2006: Notkea uskonto
2 ”the original snub”
3 Esim. http://www.iliadtranslation.com/Trojan_War.html : Herbert Jordanin käännös Iliaasta.
4 Principia Discordia, 1998: 17–18
5 Principia Discordia : 49–51, 63
6 Principia Discordia: 63
7 Principia Discordia: 49–51, 54